Me tahdoimme suureksi Suomenmaan

Aika. Sitä on kulunut. Ja se myös kuluttaa. Ainakin meidän työyhteisössä tänä syksynä. Näin itsenäisyyshengessä sitä miettii, että miten itsenäinen sitä pitäisi olla, että työilmapiiriä saisi parannettua. Tai itsepäinen. Että vaatisi sovittujen asioiden tapahtumista. Milloin sitä huomataan, ettei kuolemaisillaan olevan hevosen hakkaaminen enää auta?

Tänään on Helsingissä ylioppilaiden soihtukulkue, kuten on ollut jo 50-luvun alusta lähtien. Kaikki niin, kuin ennenkin, vai? Vaan ei ole. Tänä vuonna kulkueen kärjessä olevasta Suomen lippujen lippulinnasta on vaihdettu ylioppilaskuntien ihmiset pois ja laitettu tilalle kadetteja. Mietityttää, että kenen päätöksellä. Asiasta ei tiedotettu kenellekään suoraan, joka on omiaan nostattamaan kulmakarvoja. Kuinka moni ylioppilas loppujen lopuksi haluaisi olla mukana "sotilasparaatissa"?

Tätähän voisi pitää pienenä asiana ja sitä se toki voi olla. Kyse on kuitenkin siitä, millaisia mielikuvia pääkaupunkiseudun ylioppilaskunnat haluavat ulospäin välittää. Ylioppilaat tiukasti kadettien komennossa? Vai sitten jotain muuta? Tänä vuonna valittiin tuo ensimmäinen. Militarismin ihannointi ylioppilaspiireissä ei toki ole uutta, pitäväthän monet AKS:n toimintaa edelleen nyky-ylioppilasliikkeenkin tavoitetilana.

Suomen itsenäisyyspäivän juhlinta on muutenkin lähinnä ansiomerkkejä, sotilasparaateja ja muuta voimannäyttöä. Tavallinen kansa näyttää voimiaan muutaman kirkkaan jälkeen. Isänmaallisuutta todistellaan sitten vertailemalla leijona-korujen kokoa ja hakaten maahanmuuttajia, yleensä siis toisia suomalaisia. Eikö olisi jo aika tuoda esiin muitakin itsenäisyyteen liittyviä mielikuvia?

Ääri-isänmaallisuus ja sotilaiden marssittaminen kaduilla eivät taida koskaan olla luoneet hyvinvointia suomalaisille. Milloin opimme jotain? Edes historiasta..