Sata vuotta Ruususen unta

Tänään, lauantaina 17.11. voisi olla virallinen Odotuksen päivä, sillä ratkaisua Tehy-kiistaan ei varmasti synny ennen sunnuntai-iltaa. Siksipä odotuksen aika on hyvä käyttää pohdintaan.

Onko Tehy-kiista vain sivujuoni?

Aivan aluksi joku saattoi olla onnellinenkin siitä, että valtakunnan politiikassa haluttiin edistää konkreettisesti samanpalkkaisuutta rivakkaammin ottein kuin 200 vuoden perspektiivillä (samanpalkkaisuustyöryhmä ehdotti palkkaerojen kuromiseksi 200 vuoden palkkaohjelmaa eli että 2015 vuoteen mennessä olisi editytty 5%:a).
Kuten tunnettua, palkankorotuksista on tavallisesti sovittu ulkoparlamentaarisesti tupo-pöydässä ja valtio on loppumetreillä toiminut varaventtiilinä lopputuloksen aikaansaamiseksi. On varmaankin turhaa muistuttaa, että tällä tupo-neuvottelulla on saatu aikaan toki vakautta, mutta ei palkkatasa-arvoa, kun asioista sopivat pääasiassa ukot. Tässäkin valossa on ymmärrettävää, että Tehyn naiset tekivät irtiottonsa.

Koko Tehy-kiista on yksityiskohta, kun arvioidaan naisten ja miesten palkkaerojen kaventumista pitkällä aikavälillä. Jos lähdetään 1700-luvulta, jossa piikojen ja renkien palkkaero oli 30-40 %:a. Jatketaan 1970-luvulle, jolloin päivähoitojärjestelmä rakennettiin kohtuullisen kattavasti ja pääsetttiin naiset työelämään hankkimaan oikeasti omaa varallisuutta. Vuoden 2007 tehyläisten työtaistelu ja palkankorotukset ovat siis sivujuoni pitemmässä palkkatasa-arvon tarinassa.

Tehy-kiistalla on kiistämättä suuremmat vaikutukset politiikan tekoon kuin palkkaeroihin. Poliittinen puuttuminen naisten palkkakuoppiin opetti nyt sen, että itse ongelman esiinnostajaa pidetään syyllisenä koko ongelmaan. Isoja ongelmia ei kannata nostaa esiin, vaan kannattaa hymistellä ja tehdä 200 vuoden palkkaohjelmia, ostaa hyvä omatunto.

Niimpä niin. Se iso ongelma, naisten ja miesten palkkaero, uinukoot siis seuraavat sata vuotta, kunnes joku urhea prinsessa tai prinssi uskaltaa yrittää punaruusuisen ruusuaidan läpi herättämään päättäjiä ratkaisemaan yhteiskunnallista ongelmaa ja pyrkii jälleen tekemään konkreettisen ehdotuksen palkkaerojen kaventamiseksi. 2000-luvun alussa siitä syntyi sirkus, mutta oltaisiinko sitä viisaampia 2100-luvun alussa? Siihen saakka muistellaan kauhulla sitä hullua, joka mainitsi oikean-yhteiskunnallisen-ongelman-jonka-nimi-jääköön-mainitsematta.

Yksi on, joka on säilyttänyt vilpittömyyden kehän päänsä yllä, vaikka käyttääkin valtaansa aivan pyörremyrskyn keskiössä: media. Mediahan vain välittää kuvaa ja tietoa tapahtumista, itselleen ominaisella tavalla toimii kriittisesti valvoen vallanpitäjiä. Vai olisko niin, että mediassa rajataan kuvaan vain haluttu tai kerrotaan vain totuuden toinen puoli tai kasvatetaan myyntilukuja värikkäillä otsikoilla ja kirjoituksilla?

PS. Huomasitteko, että kun Don Heinäluoma mahtavasti ilmoitti hallituksen mahdollisesti kaatuvan vielä tällä vaalikaudella, ilmoitti Amigo Ahde, että nyt ei saa Heinäluoman pallia heiluttaa ja muukin avoin keskustelu demareiden olotilasta pitää lopettaa. Onnittelut vallanpitäjille ja pahoittelut uudelle sukupolvelle.
PPS. Muistaako kukaan, että edellinen hallitus pakotti rajavartijat töihin työtaistelusta huolimatta, kun Helsingissä järjestettiin urheilukisat. Nyt sairaanhoitajien määrääminen suojelutyöhön on jotenkin suurempi vääryys...