Tämä on testi

Olin yllättynyt. Pitkästä aikaa poliittisessa keskustelussa, joku puhuu asioista niiden oikeilla nimillä. Aihe on viime aikojen tapahtumien jälkeen taas mietityttänyt kaikkia, mutta silti (vai juuri siksi?) juuri kukaan ei ole kehdannut ääneen sanoa siitä mitään. Ei pidä syyllistää kaikkia, sanotaan. Eipä niin, siksi onkin tärkeää tarttua ongelmaan oikeasti.

Sinänsä se, että poliiseilla yms. testaaminen on normikäytäntö, kertoo ehkä jotain yhteiskuntamme rakenteista (tärkeintä olla skarppi ampuja, ei skarppi ampumahaavojen paikkaja). Tai sitten tiettyjen ammattien arvostuksesta.

Tämän päivän Hesarin mukaan Sarkomaan avauksesta testauspolitiikassa on pöyristytty. Lieneekö toimittajalla on ollut oma lehmä ojassa, sillä eipä jutun lainauksista ainakaan käy tämä pöyristyminen ilmi.

Sanoin eräälle toiselle ministerille eilen, hänen asiasta kysyessään, että eihän elintarvikealan salmonellatestausta kyseenalaista kukaan. Miksi siis ihmiskehoa ja mieltä rappeuttavat aineet ovat yksityisasia, mutta jo puhjenneet taudit eivät?

Tervetuloa 2000-luvulle. Elämä on testi.

Sanoista ja teoista (jotka jäävät tekemättä)

Jouduin eilisissä tupaantulijaisissa aika lailla puun ja kuoren väliin. Väitin itseäni feministiksi. Voiko pahempaa virhettä tehdä, kun vastassa on älykäs ja kaunis nainen (ja kello on noin puoliyö). Suureen ääneen vielä uhosin toimivani täysin feminististen periaatteiden mukaisesti. Visioin eräänkin ylioppilaskunnan parempaa huomista ja toivoin kovasti, että sen 135-vuotiseen historiaan olisi mahtunut enemmänkin, kuin yksi (1) naispääsihteeri ja kaksi (2) naispuolista hallituksen puheenjohtajaa. Se on vähän. Aivan säälittävän vähän, varsinkin kun samaisen yliopiston opiskelijoista on naisia tällä hetkellä noin neljännes.

Feminismi on nykysuomen sanakirjan (Otava 1992) mukaan pyrkimys naisen ja miehen tasa-arvoisuuteen. Tämän määritelmän mukaan, voiko kukaan olla olematta feministi? Toisaalta, teot ratkaisevat, eivät pelkät puheet.

Niin ne teot. Minua pyydettiin siellä tupareissa sitten tekemään asian eteen jotain, jos kerran olen muka niin huolissani. Ja jos muka näen asioita paremmin/laajemmin/lisää oma sana, kuin muut. TKY:n Polyteekkarissa oli keväällä mielipidekirjoitus, jossa oli yksi näkökulma miesten ja naisten tasa-arvoon. Siinä kritisoitiin teekkareiden vappulehtikulttuuria ja pidettiin sitä liian miesvaltaisena. On täysin selvää, että TKK/TKY on edelleen hyvin voimakkaasti miesten maailma ja tämä on varmasti vain yksi tämän ilmiön ilmentymä, ehkä jopa jäävuoren huippu. Toiminnassa ja asenteissa miesten hallitsevuus näkyy oikeastaan kaikessa. Ehkä eniten minua on ihmetyttänyt useiden ihmisten haluttomyys myöntää tätä aikaisemmin. Varsinkin naisten. Kaikki haluavat olla niitä "hyviä jätkiä", jotta pärjäisivät. Ja jos tuota mielipidekirjoitusta pidettiin äärifeminisminä tai haihatteluna tai jonain vieläkin pahempana, niin ollaan asenneilmapiirin muutoksessa vielä hyvin, hyvin alkuvaiheessa.

Kieltäydyin silti ottamasta asiaan kantaa julkisesti, "en ole ehtinyt ajatella tätä noin pitkälle.." Minkä takana oikeasti seison? Kannatan avointa keskustelua, mutta en halua sitä itse luoda.. Olenko nykyvihreä, joka ostaa luomua, vain jos se on halvempaa? Näköjään. Vai eikö hyväkään tarkoitus pyhitä kaikkia keinoja?