Me tahdoimme suureksi Suomenmaan

Aika. Sitä on kulunut. Ja se myös kuluttaa. Ainakin meidän työyhteisössä tänä syksynä. Näin itsenäisyyshengessä sitä miettii, että miten itsenäinen sitä pitäisi olla, että työilmapiiriä saisi parannettua. Tai itsepäinen. Että vaatisi sovittujen asioiden tapahtumista. Milloin sitä huomataan, ettei kuolemaisillaan olevan hevosen hakkaaminen enää auta?

Tänään on Helsingissä ylioppilaiden soihtukulkue, kuten on ollut jo 50-luvun alusta lähtien. Kaikki niin, kuin ennenkin, vai? Vaan ei ole. Tänä vuonna kulkueen kärjessä olevasta Suomen lippujen lippulinnasta on vaihdettu ylioppilaskuntien ihmiset pois ja laitettu tilalle kadetteja. Mietityttää, että kenen päätöksellä. Asiasta ei tiedotettu kenellekään suoraan, joka on omiaan nostattamaan kulmakarvoja. Kuinka moni ylioppilas loppujen lopuksi haluaisi olla mukana "sotilasparaatissa"?

Tätähän voisi pitää pienenä asiana ja sitä se toki voi olla. Kyse on kuitenkin siitä, millaisia mielikuvia pääkaupunkiseudun ylioppilaskunnat haluavat ulospäin välittää. Ylioppilaat tiukasti kadettien komennossa? Vai sitten jotain muuta? Tänä vuonna valittiin tuo ensimmäinen. Militarismin ihannointi ylioppilaspiireissä ei toki ole uutta, pitäväthän monet AKS:n toimintaa edelleen nyky-ylioppilasliikkeenkin tavoitetilana.

Suomen itsenäisyyspäivän juhlinta on muutenkin lähinnä ansiomerkkejä, sotilasparaateja ja muuta voimannäyttöä. Tavallinen kansa näyttää voimiaan muutaman kirkkaan jälkeen. Isänmaallisuutta todistellaan sitten vertailemalla leijona-korujen kokoa ja hakaten maahanmuuttajia, yleensä siis toisia suomalaisia. Eikö olisi jo aika tuoda esiin muitakin itsenäisyyteen liittyviä mielikuvia?

Ääri-isänmaallisuus ja sotilaiden marssittaminen kaduilla eivät taida koskaan olla luoneet hyvinvointia suomalaisille. Milloin opimme jotain? Edes historiasta..

Sata vuotta Ruususen unta

Tänään, lauantaina 17.11. voisi olla virallinen Odotuksen päivä, sillä ratkaisua Tehy-kiistaan ei varmasti synny ennen sunnuntai-iltaa. Siksipä odotuksen aika on hyvä käyttää pohdintaan.

Onko Tehy-kiista vain sivujuoni?

Aivan aluksi joku saattoi olla onnellinenkin siitä, että valtakunnan politiikassa haluttiin edistää konkreettisesti samanpalkkaisuutta rivakkaammin ottein kuin 200 vuoden perspektiivillä (samanpalkkaisuustyöryhmä ehdotti palkkaerojen kuromiseksi 200 vuoden palkkaohjelmaa eli että 2015 vuoteen mennessä olisi editytty 5%:a).
Kuten tunnettua, palkankorotuksista on tavallisesti sovittu ulkoparlamentaarisesti tupo-pöydässä ja valtio on loppumetreillä toiminut varaventtiilinä lopputuloksen aikaansaamiseksi. On varmaankin turhaa muistuttaa, että tällä tupo-neuvottelulla on saatu aikaan toki vakautta, mutta ei palkkatasa-arvoa, kun asioista sopivat pääasiassa ukot. Tässäkin valossa on ymmärrettävää, että Tehyn naiset tekivät irtiottonsa.

Koko Tehy-kiista on yksityiskohta, kun arvioidaan naisten ja miesten palkkaerojen kaventumista pitkällä aikavälillä. Jos lähdetään 1700-luvulta, jossa piikojen ja renkien palkkaero oli 30-40 %:a. Jatketaan 1970-luvulle, jolloin päivähoitojärjestelmä rakennettiin kohtuullisen kattavasti ja pääsetttiin naiset työelämään hankkimaan oikeasti omaa varallisuutta. Vuoden 2007 tehyläisten työtaistelu ja palkankorotukset ovat siis sivujuoni pitemmässä palkkatasa-arvon tarinassa.

Tehy-kiistalla on kiistämättä suuremmat vaikutukset politiikan tekoon kuin palkkaeroihin. Poliittinen puuttuminen naisten palkkakuoppiin opetti nyt sen, että itse ongelman esiinnostajaa pidetään syyllisenä koko ongelmaan. Isoja ongelmia ei kannata nostaa esiin, vaan kannattaa hymistellä ja tehdä 200 vuoden palkkaohjelmia, ostaa hyvä omatunto.

Niimpä niin. Se iso ongelma, naisten ja miesten palkkaero, uinukoot siis seuraavat sata vuotta, kunnes joku urhea prinsessa tai prinssi uskaltaa yrittää punaruusuisen ruusuaidan läpi herättämään päättäjiä ratkaisemaan yhteiskunnallista ongelmaa ja pyrkii jälleen tekemään konkreettisen ehdotuksen palkkaerojen kaventamiseksi. 2000-luvun alussa siitä syntyi sirkus, mutta oltaisiinko sitä viisaampia 2100-luvun alussa? Siihen saakka muistellaan kauhulla sitä hullua, joka mainitsi oikean-yhteiskunnallisen-ongelman-jonka-nimi-jääköön-mainitsematta.

Yksi on, joka on säilyttänyt vilpittömyyden kehän päänsä yllä, vaikka käyttääkin valtaansa aivan pyörremyrskyn keskiössä: media. Mediahan vain välittää kuvaa ja tietoa tapahtumista, itselleen ominaisella tavalla toimii kriittisesti valvoen vallanpitäjiä. Vai olisko niin, että mediassa rajataan kuvaan vain haluttu tai kerrotaan vain totuuden toinen puoli tai kasvatetaan myyntilukuja värikkäillä otsikoilla ja kirjoituksilla?

PS. Huomasitteko, että kun Don Heinäluoma mahtavasti ilmoitti hallituksen mahdollisesti kaatuvan vielä tällä vaalikaudella, ilmoitti Amigo Ahde, että nyt ei saa Heinäluoman pallia heiluttaa ja muukin avoin keskustelu demareiden olotilasta pitää lopettaa. Onnittelut vallanpitäjille ja pahoittelut uudelle sukupolvelle.
PPS. Muistaako kukaan, että edellinen hallitus pakotti rajavartijat töihin työtaistelusta huolimatta, kun Helsingissä järjestettiin urheilukisat. Nyt sairaanhoitajien määrääminen suojelutyöhön on jotenkin suurempi vääryys...

Tämä on testi

Olin yllättynyt. Pitkästä aikaa poliittisessa keskustelussa, joku puhuu asioista niiden oikeilla nimillä. Aihe on viime aikojen tapahtumien jälkeen taas mietityttänyt kaikkia, mutta silti (vai juuri siksi?) juuri kukaan ei ole kehdannut ääneen sanoa siitä mitään. Ei pidä syyllistää kaikkia, sanotaan. Eipä niin, siksi onkin tärkeää tarttua ongelmaan oikeasti.

Sinänsä se, että poliiseilla yms. testaaminen on normikäytäntö, kertoo ehkä jotain yhteiskuntamme rakenteista (tärkeintä olla skarppi ampuja, ei skarppi ampumahaavojen paikkaja). Tai sitten tiettyjen ammattien arvostuksesta.

Tämän päivän Hesarin mukaan Sarkomaan avauksesta testauspolitiikassa on pöyristytty. Lieneekö toimittajalla on ollut oma lehmä ojassa, sillä eipä jutun lainauksista ainakaan käy tämä pöyristyminen ilmi.

Sanoin eräälle toiselle ministerille eilen, hänen asiasta kysyessään, että eihän elintarvikealan salmonellatestausta kyseenalaista kukaan. Miksi siis ihmiskehoa ja mieltä rappeuttavat aineet ovat yksityisasia, mutta jo puhjenneet taudit eivät?

Tervetuloa 2000-luvulle. Elämä on testi.

Sanoista ja teoista (jotka jäävät tekemättä)

Jouduin eilisissä tupaantulijaisissa aika lailla puun ja kuoren väliin. Väitin itseäni feministiksi. Voiko pahempaa virhettä tehdä, kun vastassa on älykäs ja kaunis nainen (ja kello on noin puoliyö). Suureen ääneen vielä uhosin toimivani täysin feminististen periaatteiden mukaisesti. Visioin eräänkin ylioppilaskunnan parempaa huomista ja toivoin kovasti, että sen 135-vuotiseen historiaan olisi mahtunut enemmänkin, kuin yksi (1) naispääsihteeri ja kaksi (2) naispuolista hallituksen puheenjohtajaa. Se on vähän. Aivan säälittävän vähän, varsinkin kun samaisen yliopiston opiskelijoista on naisia tällä hetkellä noin neljännes.

Feminismi on nykysuomen sanakirjan (Otava 1992) mukaan pyrkimys naisen ja miehen tasa-arvoisuuteen. Tämän määritelmän mukaan, voiko kukaan olla olematta feministi? Toisaalta, teot ratkaisevat, eivät pelkät puheet.

Niin ne teot. Minua pyydettiin siellä tupareissa sitten tekemään asian eteen jotain, jos kerran olen muka niin huolissani. Ja jos muka näen asioita paremmin/laajemmin/lisää oma sana, kuin muut. TKY:n Polyteekkarissa oli keväällä mielipidekirjoitus, jossa oli yksi näkökulma miesten ja naisten tasa-arvoon. Siinä kritisoitiin teekkareiden vappulehtikulttuuria ja pidettiin sitä liian miesvaltaisena. On täysin selvää, että TKK/TKY on edelleen hyvin voimakkaasti miesten maailma ja tämä on varmasti vain yksi tämän ilmiön ilmentymä, ehkä jopa jäävuoren huippu. Toiminnassa ja asenteissa miesten hallitsevuus näkyy oikeastaan kaikessa. Ehkä eniten minua on ihmetyttänyt useiden ihmisten haluttomyys myöntää tätä aikaisemmin. Varsinkin naisten. Kaikki haluavat olla niitä "hyviä jätkiä", jotta pärjäisivät. Ja jos tuota mielipidekirjoitusta pidettiin äärifeminisminä tai haihatteluna tai jonain vieläkin pahempana, niin ollaan asenneilmapiirin muutoksessa vielä hyvin, hyvin alkuvaiheessa.

Kieltäydyin silti ottamasta asiaan kantaa julkisesti, "en ole ehtinyt ajatella tätä noin pitkälle.." Minkä takana oikeasti seison? Kannatan avointa keskustelua, mutta en halua sitä itse luoda.. Olenko nykyvihreä, joka ostaa luomua, vain jos se on halvempaa? Näköjään. Vai eikö hyväkään tarkoitus pyhitä kaikkia keinoja?

Sulaa urheiluhulluutta

Oikeastaan on tyhmä kirjoittaa juttuja, joilla ei ole mitään tarkoitusta (eikä edes mitenkään "oikeastaan", vaan se on). Edellinen kirjoitus oli sellainen. Ideana oli sanoa terävästi, että Vantaata olisi syytä kehittää. Lopputuloksena oli tylsynyt paatos aivan muusta. Kuraa. Ehkä enää ei pitäisi kirjoittaa, jos ainoa muusa on työnantajan kännykkäkamera.

Ylioppilasmaailma on herännyt henkiin kesähorteestaan. Tai jos nyt isoimpien(?) pamppujen kokoontumisajoa Villingissä sellaisena voi pitää. Ikuisia totuuksia kuultiin asioista ja varsinkin niiden vierestä. Yksi kestosuosikki on ollut Opiskelijoiden liikuntaliitto.

-"Kenelle OLL:sta on muka hyötyä?"
-"Miksei SYL vois hoitaa sitä edunvalvontaa??"
-" Mitä hyötyä siitä on meidän opiskelijoille, ku ei meil oo mitään omaa urheiluhallia?"
-"Mitään jäsenmaksukorotuksii ei voi enää tulla!"
-"Mitä järkeä on tukea ain vaan huippu-urheilua?"
-"Mä en ainakaan tykkää juosta yhtään.."
-"No miks teidän ylioppilaskunta ei sit kuulu siihen??"
-"Miksi pitäisi kuulua?"

Liikuntatoimijoita on pidetty löyhässä hirressä koko 2000-luku. Esim. HYY:n tai TKY:n piirissä OLL:sta eroamisesta puhuminen nousee esiin tasaisin väliajoin. Hauska aihe sinänsä - ainakin HYY:n eroaminen tietäisi lopullista kuoliniskua OLL:lle.

Vaikka OLL ei kovin tehokkaasti olekaan toiminut (täysin subjektiivinen mielipide, vai onko?) ainakaan ulospäin, niin voivat ylioppilaskuntapamput katsoa vain peiliin. Valtaa tässäkin järjestössä käyttää ylioppilakuntien miehittämä liittokokous, jolla on täysi mahdollisuus tehdä järjestölle mitä haluaa. Vuodesta toiseen silti vaan odotellaan, vaikka sinänsä mikään ei muutu ja OLL:n jäsenmäärä vain pienenee. Mutta ehkä tästä veitsenterätilanteesta nautitaan. Valta kiihottaa. Joku varmasti saanee edes pikkuisen erektion (sukupuolesta riippumatta), kun pääsee "painamaan nappia". Pum - OLL häviää. Pum - OLL säilyy.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, että haluaako ylioppilasliike säilyttää OLL:n mittavat valtionavut opiskelijoiden liikunta- ja hyvinvointiedunvalvonnassa vai pidetäänkö aikas lyhytnäköisesti kiinni "edustajiston kannasta" ja vastustetaan suureen ääneen "huippu-urheilun tukemista". Kuten Villingissä kuultiin, niin tällä hetkellä vaihtoehtoina on kaikkien lähteminen mukaan (esim. niin, että SYL ja Samok liittyvät OLL:n jäseniksi) tai sitten "viimeinen sammuttaa valot".

Toivottavasti tässä kirjoituksessa on edes vähän järkeä, muuten saattavat valot sammua täältäkin.

Vantaalaisuus - osa luonnollista karsintaa?

Olin joku aika sitten sitten elämäni ensimmäistä kertaa Korsossa. Tai jos tarkkoja ollaan, niin on siitä jo aikaa (aika tarkka olen joo..). Olin siis paikassa, joka on lähinnä kuuluisa asioista, jotka eivät siellä oikeasti ole, kuten Räkkärimarketista ja sen kassasta. Tämä kuvakin on sieltä (ei siis sieltä marketista urpot, kun ei sitä ole oikeasti olemassa!), lämpimästä Ankkarockista. "Korso elää" saattaa olla itseironiaa, mutta ehkäpä silti piilotettua kotipaikkaylpeyttä.

Myönnän etten tiennyt, että Vantaasta tuli kaupunki vuonna 1974. Tarkoittaako tämä sitä, että on paljon muutakin, mitä en tästä entisestä Helsingin maalaiskunnasta tiedä. Jotenkin se on aina vaan ollu poissa. Silmistä. Ajatuksista. Näistä kirjoituksista. Paitsi silloin kuin räjähtää tai sattuu. Tai pahaa. Kuka oikeasti muistaa, että Ahtisaaren vetämät Acehin rauhanneuvottelut käytiin Vantaalla vuonna 2005?

Tämän kevään Sipoo-kohu ei ole pääkaupunkiseudulla mitenkään uutta. Vantaa menetti jo puoli vuosisataa sitten kaksi kolmasosaa asukkaistaan Helsingille. Valtioneuvoston päätöksellä, luonnollisesti. Paasikiven johtamassa hallituksessa oli tuolloin 35 ministeriä, jääviyskysymykset eivät tainneet juuri olla tapetilla. Silloin se oli vielä kansakunnan etu, ei kansallisen kilpailukyvyn. Tai mitä näitä yleisiä syitä nyt onkaan ollut.. Miten paljon järkevämpää kaupunkisuunnitellun kannalta olisi ollut totetuttaa ne luvatut yliopistot Vantaalle ja pääradan varteen? No ehkä paikalliset demarit tilaavat Rob Helsingiltä kalliin mainoskampanjan, joka muuttaa kaupungin nimen vetovoimaiseksi latinasekamelskaksi. Voivat sitten painattaa pinkan uusia esitteitä ja järjestää vaikka pihajuhlat.

Kuvan taustalla muuten soittaa Nine Inch Nails. Rokkasi se setä.

Suomen halveksituin vähemmistö

Viime viikon torstai (2.8.) oli hyvä päivä. Rauni Pursiainen, joka on Romaninuoren tie työelämään-projektin projektipäällikkö, palautti Helsingin Sanomissa julkaistulla mielipidekirjoituksella uskoni siihen, että Suomessa voidaan keskustella myös vaikeista asioista. Vieläpä ilman hyökkäävää asennetta (toisin kuin täällä). Tai syyllistämistä (katso edellä). Tai nyrkkitappelua.

Toivottavasti mahdollisimman moni teistä on saanut kirjoituksen käsiinsä, koska en sitä tässä kehtaa täysin uudelleen julkaista. Verrattuna tämän kesän muuhun kärhämöintiin aiheesta, oli Pursiaisen kirjoitus raikas tuulahdus suoraa puhetta ja ratkaisukeskeisyyttä. Romaninuorten tarpeet eivät juuri eroa muidenkaan samanikäisten nuorten tarpeista Suomessa. Kaikki haluavat kouluttautua, perustaa perheen ja saada töitä. Siis elää onnellisesti ja tasapainoisesti.

Suomessa elää 10 000 ihmisen kielellinen, kultturellinen ja etninen vähemmistö. Ainoa vähemmistö, josta saa täysin vapaasti kertoa halveksuvia ja rasistisia vitsejä, ilman mitään pelkoa muiden moralisoinnista tai paheksuvista katseista. Ja näitä vitsejä kuulee kaikkien suusta, missä tahansa tilanteessa. Käsittämätöntä, aivan täysin käsittämätöntä! Vaikka romanit elävät useidenkin tilastojen mukaan Suomessa paremmin, kuin heidän muu heimonsa pitkin Eurooppaa, ei aihetta juhlaan pitäisi olla. Ainakaan näillä syrjäytymis- ja työttömyysluvuilla.

Jos Romaniasian neuvottelukunnan pääsihteeri (jonka koen olevan tietyntyyppisen auktoriteetin ja romanien asioiden puolestapuhujan asemassa) ei pysty parempaan keskusteluun julkisessa mediassa (esim. Ajankohtainen kakkonen 31.8.), niin näyttää tilanne kyllä todella vaikealta. Aihe ei voi enää olla yleisesti tabu. Tällä hetkellä olemme vain kuulleet syytöksiä salailusta yhdeltä puolelta ja omanpesänlikaamis-syytöksiä toiselta.

Olen Pursiaisen kanssa samoilla linjoilla siitä, että ei kaikkia ongelmia voi paeta vain oman kulttuuritaustan tai sen ja valtaväestön erilaisuuden taakse. Minusta on käsittämätöntä, että edelleenkin monet opettajat hyväksyvät monia häiriökäyttäytymistilanteita tai poissaoloja "kulttuurisyillä". Tämähän vain antaa lisää vauhtia syrjäytymisen pimeässä putkessa.

Meillä oli suunnitelmissa pyytää romaniyhteisön edustajaa puhumaan tapaamisemme jo keväällä. Mutta kenen puolelle tässä syyttelyverkossa haluaa asettua? Kuten Pursiainen sanoo: " Jos olemassa olevat ongelmat halutaan hoitaa, on ongelmat kohdattava avoimemmin."

Ihmetyttää kyllä, että Suomen opiskelijajärjestöt kantavat huolta suuren maailman asioista ja mitä erilaisimmista sukukansoista, mutta joka päivä kohdattavien romanien (joita ei juuri yliopistoissa näy) aseman parantamiseen ei mieltä osoiteta. Yhtään. Säälittävää.

JK. Tämän blogin kommenttiraidassa on keskusteltu paljon anonyymiteetista ja varsinkin näiden haikujen kirjoittajien henkilöllisyydestä. Usein anonyymisti tietenkin. Tämä kirjoitus on sellainen, että seison mielelläni näiden sanojen takana myös omalla nimelläni. Selviää kysymällä.